Kello on vaikka mitä, mut ainakin alotan tän sepustuksen kirjottamisen nyt. On pitäny pari päivää niin kertakaikkisen kiirettä ettei tiedä miten päin olis...
Olin siis viime viikonlopun Chamonix:ssa Matin, Östiksen ja Oulan reissuun sujuvasti ujuttautuneena.
Matkajärjestelyt venyi vähän viime tippaan ja vähältä piti ettei jäänyt reissu kokonaan tekemättä, kun parin päivän varotusajalla ei tahtonut millään saada lentolippuja lähes täyteen buukatuille lennoille. Lopulta sain kuitenkin kaiken järjestymään. Ja pomolta vaihteeksi perjantai-iltapäivä omaa lomaa että kerkee lentoasemalle... Tällä kertaa tein tosin tunnit sisään etukäteen...
Perjantaina lähdin puoliltapäivin ajelemaan Pariisiin, sieltä lentokoneella Geneveen ja edelleen skibussilla Chamonix:n. Matka meni tosi mukavasti, tutustuin Geneven lentokentällä vähän puolivahingossa yhteen brittipoikaan jolla oli sama määränpää. Tai itse asiassa mä kuulin kun se puhui englantia ja kävin sit kysymässä lähtiskö se mun kanssa kahville kun bussin lähtöön oli vielä tunti aikaa. Kahvikupin yli keskustellessa selvis et poika (Nigel) oli 21v, asui vielä kotona ja oli ensimmäistä kertaa matkassa ilman vanhempiaan. Sillä oli sentinpaksunen pino paperia printattuna puhelinnumeroita ja matkajärjestelyitä jne. Hauskaa... Nigel oli ensimmäisen reissunsa kunniaksi missannut kuljetusyhteytensä Genevestä eteenpäin, koska sen lento briteistä oli peruttu syystä että matkustajat oli bonganneet toisessa siivessä pelikaanin mentävän reiän! Ne oli vienosti tiedustelleet lentoemoilta josko ilmiö mahtaa olla normaali, johon vastaus oli ollut suurinpiirtein että oho, katos vaan, ei me taideta tällä koneella lähtee... En tajunnut että tuo voi olla mahdollista, mut voitte uskoo et takastulomatkalla tsekkasin tarkkaan koneen molemmat siivet ennen kun istuin alas...
Loppumatka sujui mukavasti maisemia bussin ikkunasta ihmetellessä. Perille saavuin joskus puoli yhdeksän aikoihin, ja sain istua suoraan ruokapöytään. Ei siis valittamista. Meidän piti Matin kanssa alunperin mennä hotelliin yöksi, mut luovuttiin kuitenkin ajatuksesta ja jaettiin tilava ~40 neliön kommuuni Östiksen ja Oulan kanssa. Kunhan tottui siihen et kamaa roikkui seiniltä ja katosta ja jalansijaa sai lattialta välillä hakemalla hakea, ni kämppä oli tosi viihtyisä, eikä seurassakaan ollut mitään valittamista.
Lauantaina lähdettiin heti aamusta rinteeseen jossa arska paistoi aivan täydeltä terältä. Todella upea päivä. Matilla oli mulle toiset sukset, samoin kun mun lasketteluvaatteet, ja mitä multa ei löytynyt, pystyi lainaamaan jätkien varastoista. Kamaa nimittäin löytyi ihan joka lähtöön. En todellakaan tajunnut minkälainen amatööri oikeesti olen noissa laskutouhuissa, kun eihän mulla ole alkeellisintakaan taisteluvarustusta rinteeseenlähtöä varten. Ensimmäisenä mun kouraan tungettiin radiopuhelin, joka riepoi mun hermot äärirajoille piippaamalla tasasin väliajoin jos käsiä liikutti vähän väärään suuntaan tai väärässä asennossa. Kyseisen laitteen funktio on tietty se, että jos joutuu rinteessä hukkaan, sen kautta voi huudella kavereiden sijaintia jne. Tällä reissulla sitä tosin käytettiin lähinnä after ski –paikasta sopimiseen...
Vietin siis monia hauskoja hetkiä matkaseuralaisteni rinnevarustusta ihmetellessä. Itse he kutsuvat ilmiötä hyvinkin osuvasti kamahomoudeksi, eikä sellasta vehjettä oo varmaan tehtykään mitä noilta ei löytyis. Olin tietysti tosi kiitollinen, koska oli ihan sama tarvinko sukat, hanskat, pipon, takin/mitä tahansa muuta lisävaatetta, tietoa lämpötilasta, ilmankosteudesta, korkeudesta tai viimeisimmän sääennusteen, lapiota, köyttä, juomista, linkkuveistä, ruuvimeisseliä tai mitä ikinä, ni jostain repun uumenista löytyi ratkaisu ihan takuulla.
Sunnuntaina ei paistanut aurinko, mutta muuten keli oli ihan hyvä, petollinen tosin. En idiootti tajunnut laittaa aurinkorasvaa lärviini kun kerran ei paistanutkaan, ja tulos on edelleen nähtävissä... Punanen panda tais olla yks nimitys minkä kuulin jälkeenpäin...
Kotimatka alkoi skibussilla puoli viideltä sunnuntai-iltapäivänä. Tuli taas todistettua sekin, ettei kannata liikaa toivoa/puhua asioista koska ne voi oikeesti toteutua. Pojat oli nimittäin heittäny läppää koko viikonlopun et et sä mihinkään oo lähdössä, et jäät tänne hiihtämään ja sit lähetään porukalla Pyhälle pääsiäiseks jne. Et kyllä sulle joku puluflunssa tässä kehitetään ettet voi mennä töihin. Kun sitten pääsin Geneven lentokentälle ja olin just menossa jonottamaan lentokoneeseen sisälle, selvis, et lento on peruttu teknisten vikojen takia. Hyvä. Kun vihdoin sain kyynärpäätaktiikalla luovittua tieni tiskin viereen katastrofiaan suureen ääneen kailottavien ranskalaisrouvien välistä, selvis myös, et illan muut lennot oli jo täynnä, samoin kun aamun eka. Sain kuitenkin siirrettyä lentoni seuraavaan iltaan, ja kaupan päälle loistavaa palvelua joka tiskiltä kun en valittanut yhtään ja hymyilin vielä kauniisti ja toivotin osaaottavaan sävyyn siedettävää illanjatkoa kaikkien hysteerikkojen kanssa...
Minkäs siinä sitten teet. Suorin seuraavaksi infotiskille, jossa rouva katto mua verratenkin hitaasti, kun nenä ja muu naama kirkkaanpunasena helottaen tiedustelin kohteliaasti et kuulkaa rouva, missähän minä mahdan tällä hetkellä olla? Lähinnä halusin tarkat koordinaatit ja terminaalin nimen/numeron et tiedän kertoa pelastuspartiolle mistä mut löytää. Seuraavaksi piti tietty soittaa Matille et kuule etsäviitsisitsä tulla hakeen mut pois täältä. Ehdin kuulla, et Östis lainaa autoaan ja kertoa Matille suurpiirteiset olinpaikkani koordinaatit, kun puhelimen akku sanoi sopimuksensa irti, puhelin sammui eikä mennyt enää päälle. Hyvä. Lentokentältä löytyi kuitenkin yleisöpuhelin, johon sai yhdeltä tiskiltä ostaa puhelinkortteja. Olin tietty käyttänyt viimeiset euroseni kuivan sämpylänkannikan ostamiseen (8,5€, à la Sveitsin hinnasto...) eikä tiskillä tiettykään käynyt mikään kortti. Automaatti löytyi, mut siitähän sai ulos vaan frangeja, ja pienin seteli oli 50 frangia... (~40€). Vaan ei siinä auttanut. Ostin kortin, sain soitettua hopeisella hondalla paikalle suorivalle ritarille ja lopulta me jopa löydettiin toisemme. Taas kävi mielessä et miten hitossa ihmiset on tullu toimeen ilman kännyköitä...
Mut siis, jos joskus aattelette lentää Geneveen ilman kännykkää, ni multa löytyy firman puhelinkortti ja frangikaupalla puheaikaa, et kysykää vaan...
Sain siis yhden lisälomapäivän Chamonix:ssa, eikä mulla oikeestaan ollut mitään asiaa vastaan. Pomo ei tietty ollut kovin ilonen kun soitin maanantaina et sori kuule nyt ei pysty saapuun paikalle, mut minkäs mä asialle mahdoin. Maanantaina satoi koko päivän joten me ei menty enää mäkeen, mut lähdettiin sen sijaan kabiinilla midille, korkeimmalle huipulle minne hissillä pääsee. Saatiin aikamme vakuutella lippukassalle et me hei oikeesti halutaan tonne, kun ne yritti sanoo et siellä tuulee tosi kovaa, on kylmä ja näkyvyys nollassa. Huipulla oli kiva käydä vaikkei siellä juuri maisemia nähnytkään (kts kuvat). Loppuiltapäivä kulutettiin kaupungilla haahuillessa, ja jopa kotimatka sujui tällä kertaa ongelmitta.
Siinäpä se. Alla on muutama valokuva. Tuli kerrankin otettua kuvia, ja hyviä sellaisia, Östis kun haltsas homman virkansa puolesta täysin suvereenisti. Kaikkia en tietysti ehtinyt saada mukaan mut ehkä myöhemmin. Nyt, hyvää yötä.
Aurinko paistaa ja kahvi maistui tosi hyvältä. Tässä siis tauolla lepuuttamassa jalkaparkoja laskurääkin jäljiltä.
Minä offilla. Kuva saattaa erehdyttävästi näyttää siltä, et olen lähdössä näyttävään hyppykäännökseen, mut tosiasiassa mopo on just karkaamassa totaalisesti käsistä...
Ja voilà. Siellä ollaan sukset ja sauvat joka ilmansuuntaan ja takinalus täynnä lunta. Oli hetken aikaa tosi hauskaa kun yritin kammeta itseäni ylös tuolta. Mut mä olen rehellisesti sitä mieltä et jos kaadutaan ni tehdään se sit kerralla kunnolla.
Ylöskampeamisen jälkeen matka jatkui enimmäkseen pystyasennossa...
Tässä siis minä midillä. Takana aukee upee vuorimaisema. Ai mitenniin ette näe? Vaikuttava nousu joka tapauksessa, vaikka maisemat ihailtiin siis tällä kertaa kuvista.
22 °C
